ILMAN ARJEN näkymätöntä työtä mikään talous ei toimisi päivääkään. Se on lasten hoitamista ja kasvattamista, siivousta, ruoanlaittoa, vanhuksista huolehtimista, kaikenlaista suunnittelua ja läksyissä auttamista. Kaikkea sitä työtä, joka ylläpitää ja tuottaa elämää. Silti juuri tätä työtä aliarvostetaan järjestelmällisesti.
Suomessa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointivaltio on ratkaissut sosiaalisen uusintamisen ongelmat. Meillä on neuvolat, päivähoito, peruskoulu ja julkinen terveydenhuolto. Ne ovatkin historiallisia saavutuksia, jotka ovat syntyneet työväenliikkeen kamppailuista, eivät markkinoiden armosta. Viime vuosikymmeninä näitä rakenteita on murennettu pala palalta: palveluja yksityistetään, resursseja leikataan ja vastuuta siirretään takaisin perheille.
Kun julkinen tuki heikkenee, työ ei katoa mihinkään – se vain siirtyy koteihin. Vanhemmat paikkaavat puutteita omalla ajallaan ja jaksamisellaan. Naiset kantavat päävastuun tästä näkymättömästä työstä, usein palkkatyön ohessa.
Sosiaalinen uusintaminen pitäisi tunnistaa yhteiskunnan keskeisimmäksi työksi ja resursoida sen mukaisesti. Se tarkoittaa vahvoja julkisia palveluja, parempia työehtoja, lyhyempää työaikaa ja riittävää toimeentuloa perheille. Käsite jää usein talouspuheessa marginaaliin, vaikka se on koko yhteiskunnan perusta.
Kun hoiva nähdään kuluerän sijaan perustana, koko yhteiskunta vahvistuu. Kysymys hoivasta ja palveluista on pohjimmiltaan kysymys vallasta: kenen tarpeet asetetaan etusijalle, ihmisten vai pääoman?
LAPSIPERHEIDEN TUET pysyvät suurilta osin pysähtyneisyyden tilassa tänä vuonna. Lapsilisiin ei tullut korotuksia, ja vanhempainpäivärahojen vähimmäismäärät ja lastenhoidon tukien määrät pysyvät samoina kuin vuosina 2023–2025. Elatustuki ja elatusapu jopa pienenivät 0,2 prosenttia elinkustannusindeksin muutoksen takia. Kaikessa naurettavuudessaan tämä herätti kysymyksen, mistä ihmeestä tämäkin elinkustannusindeksi on revitty? Perheissä on hyvin tiedossa elinkustannusten nousu lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Ainut korotus on luvassa äitiysavustukseen, joka suurenee nykyisestä 170 eurosta 210 euroon 1.4.2026 alkaen. Avustuksen saa edelleen valita joko äitiyspakkauksena tai rahana. Summan korotus on tietysti hyvä asia, mutta kyllähän siinä haisee oikeistohallituksemme ideologia.
Ensinnäkin kertaluontoisen avustuksen nostaminen on paljon halvempaa valtiolle kuin esimerkiksi 17 vuotta maksettavien lapsilisien korotus. Summaltaan se jää siis symboliseksi eleeksi, jolla nykyhallitus saa edes jotain positiivista julistettavaksi omista toimistaan. Muutaman kympin lisäys ei ratkaise sitä, että vauvan ensimmäiset kuukaudet maksavat satoja, jopa tuhansia euroja tarvikkeineen ja menetettyine tuloineen. Poliklinikkalasku muistuttaa maksullisesta terveydenhuollostamme heti synnytysreissun jälkeen.
Toisekseen avustuksesta hyötyy vain Suomen sosiaaliturvan piirissä lapsen syntymän aikoihin oleva perhe. Maahanmuuttaneille lapsille tästä avustuksesta ei ole hyötyä, mikä tietysti sopii rasistihallituksen linjaan. Harmittelevat luultavasti, etteivät ole vielä keksineet keinoa poistaa lapsilisiä toisen, kolmannen ja miksei neljännenkin polven maahanmuuttaneiden lapsilta.
Lapsiperheiden köyhyys ei ole yksittäisten perheiden epäonnistumista, vaan rakenteellinen ilmiö. Kapitalismi tarvitsee halpaa ja joustavaa työvoimaa, ja perheiden tekemä hoiva- ja uusintamistyö jää järjestelmällisesti näkymättömäksi ja aliarvostetuksi. Se tehdään usein palkatta tai alimitoitetulla tuella, koska sen kustannukset halutaan siirtää perheiden kannettaviksi.
Tämä näkyy konkreettisesti etuuksien tasossa. Lapsilisät ovat menettäneet ostovoimaansa vuosien ajan, ja perheiden arki on jatkuvaa tasapainoilua laskujen kanssa.
Suomen kommunistinen puolue on vaatinut välittömiä korotuksia lapsilisien summiin kaikilla eri lasten lukumäärillä sekä lapsilisien maksun ulottamista 18 ikävuoteen asti. Lisäksi lapsilisiä ei mielestämme saa ottaa toimeentulotuessa huomioon tulona. Nämä olisivat aivan ensimmäisiä askeleita kohti piinatonta lapsiperhearkea.
SYNTYVYYDEN LASKUA käsitellään Suomessa usein kulttuurisena kysymyksenä. Puhutaan arvoista ja siitä, että nuoret naiset ”eivät enää halua sitoutua”, katse suunnataan yksilöihin, ikään kuin kyse olisi valinnoista tyhjiössä. Kaikki tämä on harhaanjohtavaa. Syntyvyys ei romahda siksi, että ihmiset olisivat muuttuneet itsekkäiksi, vaan siksi, että olosuhteet maassamme tekevät lasten hankkimisesta taloudellisen riskin.
Yhteiskunta ja työnantajat hyötyvät tulevista työntekijöistä, mutta eivät halua maksaa heidän kasvattamisestaan. Syntyvyyden lasku ei ole moraalinen kriisi vaan yhteiskuntajärjestelmän oire. Se paljastaa, että kapitalismi ei kykene huolehtimaan edes omasta tulevaisuudestaan. Järjestelmä, joka tekee lasten hankkimisesta taloudellisen uhan, on ristiriidassa elämän itsensä kanssa.
Heitän lopuksi haasteen SKP:lle kannan muodostamiseksi syntyvyyden laskuun. Käsittääkseni pientä erimielisyyttä on myös tutkijoilla siitä, mikä olisi täydellinen lapsiluku tulevaisuuden kannalta. Ihan hyvin voi olla, että syntyvyys on maassamme hyvällä tasolla, mutta ongelmaksi muodostuu se, toteutuvatko yksilöiden lapsitoiveet halutulla tavalla.
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Tiedonantaja-lehden numerossa 02/2026. Tilaa Tiedonantaja.